Juulian päiväkirja

[Juulia]

J U U L I A N   P Ä I V Ä K I R J A

Talliyrittäjän arkea.

Mitä?
Vauhdikas talliyrittäjän arki saattaa sisältää mitä tahansa: yhtenä päivänä ollaan auraamassa järven jäälle laukkarataa ja seuraavana päivänä aitan kätköistä kaivetaan esille unohdetut Working Equitation -tarvikkeet. Samaan aikaan on tekeillä niin monta eri projektia, ettei oikein tiedä mitä niistä jatkaisi. Silti jostain kumman syystä kaikki projektit tuntuvat valmistuvan - liekö syynä sitten Juulian aikaansaava luonne vai kyky delegoida asioita muiden tehtäväksi.

[Juulia]

24.6.2022, Juhannus

"On se hyvä ettei tästä tullu mustaa", Vaari totesi ääneen silittäessään Lyylin pörröistä kaulaa. "Kyllä liinakko on ainoa ja oikea väri suomenhevoselle."
Niinpä niin. Pörröinen varsa nakersi pienillä hampaillaan pyörätuolin käsinojaa ja Vaari könysi pyörätuolissaan parempaan asentoon, jotta ylettäisi paremmin rapsuttamaan Lyyliä harjan tyvestä. Pieni varsa ei osannut jännittää Vaaria eikä pyörätuolia ollenkaan, päinvastoin se oli ravannut kimeästi hirnuen vastaan kun näki meidän saapuvan laitumelle. Mietin, että jotain oli tehty oikein kun varsasta oli kasvamassa noin ihmisläheinen ja rohkea.
"Joko me lähdettäis takas talolle päin?" ehdotin Vaarille. "Max on varmaan kohta täällä, se kutsui itsensä syömään kun kuuli että oot tulossa kylään."
Vaari nyökkäsi.
"Joko se on sinua kosinut?" Vaari uteli kovaan ääneen.
"Häh?" hämmästyin. Mitähän Vaari oikein selitti.
"Minä sille jo jouluna sanoin, että pittäis kosia pikimmiten niin saatais juhannushäät", Vaari pukahti.
"Nyt on kuule ihan tavallinen juhannus tulossa ilman kenenkään häitä", vastasin hengästyneenä. Pyörätuolin työntäminen ylämäkeen oli raskaampaa kuin muistin. Lämpöäkin oli reilusti yli parikymmentä astetta, eikä perinteisen koleasta juhannussäästä ollut tietoakaan. Pieni tuulenvire piti hyttyset ja muut hyönteiset ihanasti loitolla.
"Ei se poika ole ikinä ollut hyvä noudattamaan ohjeita", Vaari murahti pienen hiljaisuuden jälkeen.

Mä en enää sanonut mitään. Vaari oli yrittänyt parittaa meitä yhteen Maxin kanssa niin kauan kun mä jaksoin muistaa. Myönnettäköön, että joskus teininä olin ollut aika ihastunut itseäni pari vuotta vanhempaan Maxiin, vaikka en sitä koskaan kenellekään suostunutkaan myöntämään. Me oltiin vain hyviä ystävyksiä, joiden ystävyys oli kestänyt lapsuudesta tähän päivään saakka. Joskus Maxin tullessa kengittämään me muisteltiin samalla lapsuuden kommelluksia ja naurettiin hauskoille muistoille. Mä hymähdin miettiessäni sitä ja suupielet nousivat väkisinkin pieneen hymyyn.

Havahduin omista ajatuksistani tähän päivään kuullessani Maxin tutun äänen kääntyessämme rantatieltä kotipihaan.
"Viljami, terve! Mitä kuuluu, ootkos pelannut paljon skippoa viime aikoina?" Max huudahti iloisesti meidät nähdessään. Vaari heilautti sille kättään vastauksena.
"Olen, ja lupaan voittaa teidät molemmat koska tahansa!" Vaari uhosi leikkimielisesti. Sillä ja Maxilla oli keskenään niin ihana suhde, Vaari piti Maxia kuin omana lapsenlapsenaan. Välillä tuntui, että se tykkäsi Maxista enemmän kuin meistä oikeista lapsenlapsista.
"Mä oon harjoitellut viime kerran jälkeen", Max vastasi Vaarille silmää iskien.
"Lahjattomat harjottelee", Vaari puhahti.
Max katsoi mua ja mä kohautin olkiani. Vaarista nyt ei ottanut taaskaan selkoa. Sen pää pelasi edelleen ja se muisti kaikki pienimmätkin asiat, mutta vanhemmiten siitä oli tullut entistäkin suorasanaisempi, eikä se vaivautunut kuulostamaan tippaakaan kohteliaalta. Noh, kaipa tuo kahdeksankymppiselle jo sallittiin.

"Mä toin vähän grillattavaa mukanani", Max kertoi vaihtaen puheenaihetta. "Tässä on pari pakettia makkaraa ja maissia."
"Oikeen perinteiset juhannusruuat siis", hymähdin vastauksena. En oikeastaan välittänyt grillimakkarasta saati maissista, mutta kai niitäkin pari kertaa kesässä söi.
Vaari valitteli jo nälkäänsä ja niinpä Max ryhtyi tuumasta toimeen. Se könysi aittaan hakemaan grilliä terassille saatesanoin ‘en ymmärrä miten et oo vieläkään ottanut grilliä käyttöön, vaikka kesä on jo puolessa’. Mä jätin Maxin ja Vaarin pihalle säätämään grillin kanssa, kun ei se ollut mun juttu yhtään, ja kipaisin itse keittiöön viimeistelemään loput illallisesta. Pinosin tarjottimelle kattausta varten kaiken tarvittavan, ison kulhollisen perunasalaattia sekä tietysti isoäidiltä perityllä ohjeella tehtyjä mummonkurkkuja. Jälkiruuaksi tekemäni britakakku jäi vielä jääkaappiin odottamaan omaa vuoroaan.

Aurinko paistoi terassille puiden lomasta vielä myöhään illallakin, kun istuimme kaksin Maxin kanssa pöydän ääressä mahat täynnä ruokaa. Olivat ne grilliruuat maistuneet lopulta minullekin, liekö sitten syynä hirvittävä nälkä vai yksinkertaisesti vain makutottumusten muuttuminen. Max sytytti tupakan ja katseli pitkään hämärtyvälle taivaalle aivan kuin miettien jotakin.
"Mä oon ajatellut hankkia hevosen", se sanoi pienen hiljaisuuden jälkeen. Olin vähällä vetää valkoviinit väärään kurkkuun silkasta hämmennyksestä.
"Sinä?" kysyin epäuskoisena. Olihan Max nuorempana ratsastanut ja kilpaillutkin esteratsastuksessa, mutta se oli viime vuosina antanut ymmärtää, ettei satulaan paluuta olisi tiedossa.
"Ootko sä millasta hevosta ajatellut?" kysyin kiinnostuneena ja vedin vilttiä paremmin hartioille. Auringon laskettua keli alkoi muuttua viileämmäksi.
"Estehevosia oon vähän katsellut sillä silmällä mutta ei ole vielä tullut sopivaa vastaan. Se sais olla joku kiva ja aika simppeli ruuna, ehkä tammakin, jolla voisi palata esteradoille", Max pohti ääneen. Sen kriteerit kuulostivat siltä, että niitä ei olisi mahdotonta täyttää.
"Osta Pupu", ehdotin virnistäen.
"Suomenhevosta en ainakaan osta. Pitää olla sellanen jolla olis skouppia yli metrikahenkympin radoille ja mielellään nuori. Joku neljävee tai maksimissaan kuusivuotias", Max jatkoi kriteereidensä luettelua, joita sitten lopulta löytyikin vino pino.
"Aika onni saa käydä, jos meinaa hyvän hevosen löytää. Ellei sitten lähde etsimään ulkomailta", tuumin.
"Niinpä niin", Max vastasi ja puhalsi tupakansavut taivaan tuuliin.

[Juulia]

13.10.2022

Alkanut syksy toi mukanaan sateet. Aamutallin jälkeen aamupalalle kanssani ryntäsi yltä päältä kurainen Kaapo, joka oli ottanut pihamaan vesilätäköistä kaiken ilon irti. Mä nostin vastaan rimpuilevan bordercollien syliini ja kannoin sen suorinta tietä kylpyhuoneeseen pesulle. Koiran silmissä loistava ilo vaihtui pian pettymykseksi sen joutuessa kokovartalosuihkuun vasten tahtoaan. Peseytymisestä selkeästi loukkaantunut koira jäi tupaan leivinuunin eteen päiväunille, eikä tullut kanssani keittiöön tekemään aamupalaa niin kuin yleensä. Juustopaketin rapinan kuullessaan Kaapo kuitenkin sipsutti varovaisesti keittiöön katsomaan, josko sekin saisi siivun Oltermannia. Leikkasin juustosta pari siivua sämpylöiden väliin ja toiset pari siivua Kaapolle, joka hotki juustosiivut vauhdilla parempiin suihin.

Moccamaster oli lopettanut pulputtamisen ja keittiön täytti lämmin tuoreen kahvin tuoksu. Kaivoin jääkaapista kauramaidon ja kaadoin itselleni ensimmäisen kupillisen kahvia. Ulkoa kuului auton ääntä ja vilkaisin ikkunasta ulos, oliko kenties Eetu päättänyt tulla jo aamusta, kun oltiin eilen sovittu, että se tulisi tänään ratsastamaan. Eetun punaisen sitikan sijaan talon eteen kaartoi musta pakettiauto. Max sammutti autonsa ja hyppäsi rivakasti kyydistä suunnaten suoraan taloa kohti. Hetken aikaa ehdin kelailla mielessäni, oliko tälle päivälle sovittu kengityksiä ja miksi ihmeessä Max ei sitten ajanut pakua tallin oven eteen. Ovi kävi, ja eteisestä kuului kovaääninen huudahdus.
"Huomenta!"
"Huomenta", tervehdin takaisin ja kaadoin kahvini sekaan tilkan kauramaitoa.
"Löytyykö sulta vanerilevyjä jostain?" keittiön ovensuuhun ilmestynyt Max kysyi. Mä käännyin katsomaan Maxia, joka nojasi ovenkarmiin ruskeat hiukset ihan sekaisin, kuin se olisi juuri herännyt.
"Ööö-", pohdin ääneen ennen kuin huomasin siirtää katseeni Kaapoon, joka nuuski iloisesti vierailijan jalkoja. "-Mitä helvettiä sulla on kengät jalassa sisällä?" jatkoin lausettani. Max katsahti jaloissansa olevia kuraisia saappaita.
"Ai kappas, ei ollut tarkoitus tulla eteistä pidemmälle", Max kohautti olkiaan. Katsoin Maxia vaativasti ja mies kääntyi pian kannoillaan ja eteisestä kuului kolinaa, kun se potki saappaat jalastaan ja heitti takin naulakkoon. Mies palasi pian takaisin keittiöön käsiään hieroen.
"Kahvia?" kysyin, ja Max nyökkäsi. Kaivoin sille kaapista mukin ja ojensin sen Maxille, joka täytti mukin niin piripintaan höyryävän kuumaa kahvia, että kuuma juoma oli läikkyä yli.
"Niin se vaneri", Max aloitti ja yskäisi. "Oisin remonttia varten tarvinnut enkä millään ehdi rautakauppaan."
"Mutta ehdit kuitenkin istua siihen?" kohotin kulmiani.
"Niin no, niin. Kyllähän kahville on aina aikaa", Max hymähti ja mä hymyilin sille vähän.
"Mihin sä vaneria? Meinasitko peittää ne hienot hirsiseinät?", kysyin ihmeissäni ja mietin Maxin taloa, josta oli vanhojen tapettien alta paljastunut ihan älyttömän kaunis hirsiseinä. "En kun ajattelin sinne tallin varastoon rakentaa kaappeja. Loimille ja sen sellaisille kausitavaroille", Max selitti. "Ne vie ihan hirveesti tilaa varustehuoneesta, se on jo ihan täynnä neljän hevosen tavaroista ja mä mietin, että mihin ne pihaton asukkaat sitten laittaa tavaransa."
Kuuntelin Maxin selitystä samalla sämpylääni mussuttaen.
"Onks pihattoon tulossa jo heppoja?" kysyin uteliaasti.
"Ei vielä, mutta kyllä sinne pitäisi pari löytää jostakin. Auttais remonttibudjetin kanssa myös ja tytötkin varmaan tykkäis, kun olis enemmän porukkaa."
Nyökyttelin Maxin sanoille ja mietin, miten se olikin noin ajattelevainen. Varsinkin se Tiia oli vasta neljäntoista ja se varmaan tykkäisi, jos sillä olisi muutakin kuin aikuista seuraa aina ympärillä. Vaikka hyvinhän se pärjäsi. Se oli tässäkin käynyt hevosensa kanssa esittäytymässä ja kyselemässä, löytyikö meiltä lännenratsastuksen treenaamista varten mitään ja olin luvannut etsiä sille jotakin käyttökelpoista.
"Siitä vanerista ajattelin siis niitä hyllyjä tehdä ja ehkä kaapin ovet. Vai mitä mieltä sä oot - avohyllyt vai kaapit?" Max kysyi herättäen mut ajatuksistani.
"Tarviiko niitä ovia muka oikeesti mihinkään? Siistimmältä se kyllä näyttäis jos on ovet", pohdiskelin.
"No mä mietinkin sun varustehuonetta ja niitä avohyllyjä, että se sotku on sitten kokoajan näkyvillä", Max virnisti.
"Hei älä nyt!" huudahdin. "Se on hallittu kaaos eikä mikään sotku", puolustauduin.
"Miten vaan", Max kohautti olkiaan edelleen leveästi hymyillen.

Me juotiin kahvit loppuun, tai Max ehti juoda toisenkin kupillisen kun mä siivosin keittiötä ja kävin vaihtamassa pyjaman ulkovaatteisiin. Maxin mielestä oli outoa, miten kävin tekemässä aamutallin flanellipyjama päällä. Ei se tietenkään sanonut mitään, mutta kyllä mä tiesin mitä se ajatteli, kun se katsoi mun ruutuhousujani kulmiaan kurtistaen.

Ala-aitan ovi aukesi narahtaen ja sisältä tulvahti tunkkainen tuoksu. Katosta roikkuva valo ei juuri valaissut pimeää tilaa.
"Jos jossain on vaneria niin varmaan täällä tai sitten siellä tallin päädyn katoksessa", sanoin ympärilleni vilkuillen.
"Hei kato tässä on nää tynnyrit, pitääkin nostaa esille. Tiia kyseli aiemmin", hihkaisin innokkaasti. Siitäkin huolimatta, että olin lupautunut etsimään vanhat working equitation tarvikkeet esille, oli koko homma oikeastaan unohtunut.
"Nää vois oikeastaan ottaa nyt ulos, että päästään katsomaan mitä tuolla perällä on", ehdotin ja Max tarttui oitis toiseen tynnyriin.
"Miten sä oikeen säilytät täällä kaikkea vanhaa roinaa", Max puhisi kannettuaan molemmat tynnyrit aitasta ulos.
"Ei tää oo roinaa, noille tynnyreillekin on taas tarvetta", huomautin. "Mun pitäis oikeestaan mennä tekemään tallihommia. Jos löydät sitä vaneria niin ota sen verran kun tarviit. Niin ja noi tynnyrit vois kantaa kentän laidalle", selitin ja hymyilin iloisesti. Max katsoi mua sellaisella ‘ootko tosissas’ -ilmeellä, se ei ilmeisesti ollut tyytyväinen joutuessaan täällä itse hommiin. Mä taputin sitä olkapäälle ja jatkoin matkaani kohti tallia, jossa odotti siivoamattomia karsinoita ja päiväheinien annostelua ja sen sellaista päivittäistä puuhaa.

Hevoset rouskuttivat tarhoissa vielä aamuheiniensä rippeitä. Juuri nyt ei satanut vettä, mutta ilma oli kostea ja kolea. Tyypillinen lokakuinen aamu.

[Juulia]

27.06.2023

Wiljo seisoi rauhallisena hoitopaikalla ja mutusteli suussaan olevaa kuolainta. Vedin kypärää päähäni ja katsahdin tallin käytävällä seisovaa Ensiota ja sen suitsia kiinnittävää Maijua kohti.
"Maiju mä oon vähän ajatellut", sain sanottua.
"No, mitähän tällä kertaa?" ystäväni kysyi ja nosti katseensa orinsa turpahihnasta.
"Mä tarviin uuden kisahevosen. Mulla on nyt ihan oikeesti sellanen fiilis että haluaisin kisata enemmän ja tallista loppuu hevoset kesken", kerroin ja hymyilin pienesti.
"Mitä sä tarkotat - sullahan on talli täynnä hevosia, eikö niistä mikään kelpaa?" Maiju ihmetteli, ihan ymmärrettävästi.
"Joo mutta mieti nyt. Wiljo ja Blondi on sulla käytössä niinkun sovittiin, Sulo on aikalailla Eetun käytössä vaan, Herkku ja Paloma on ihan eläkeläisiä jo, Lyyli on vasta kolme, Velmeri ei sovi mun käteen yhtään ja Vilppu näyttää tulleen ihan isäänsä", luettelin. " - Että ei tässä jää kun Pupu ja Nelli."
"Tiedän, että sovittiin Wiljon ja Blondin olevan mun käytössä vielä pari vuotta, mutta kummatkin on niin kilttejä että varmasti pärjäisit niiden kanssa kilpailuissakin", Maiju vakuutti.
"Mutta kun…", änkytin. "En mä halua purkaa sitä sopimusta nyt, mun mielestä on ihan kiva katsella sivusta kun omat hevoset pärjää. Sitäpaitsi mä oikeastaan löysin itselleni jo sopivan hevosen", jatkoin varovasti.
"Ai?" Maiju kysyi ja kohotti kulmiaan.
"Joo, samalta kasvattajalta kun Blondi. Itseasiassa se on osittain samansukuinenkin. Mutta se on vasta viisvuotias", kerroin. "Sellanen nätti kimo ruuna, juttelin sen Mandelbacken Miljan kanssa ja jäi sellainen kutina että siitä hevosesta vois tulla kiva ratsu johonkin vaativaan beehen", jatkoin samaan hengenvetoon.
"Hirveen pitkä pohjustus, olisit vaan sanonut että löysit itelles uuden hevosen", Maiju naurahti. "Kyllä mä luotan sun arviointikykyyn hevosten suhteen, vaikka Velmeri olikin ehkä vähän hutiostos silloin aikoinaan."

Maijun luottamuksenosoitus tuntui tietenkin hyvältä. Mä olin kyllä jättänyt kertomatta, että kasvattaja oli kuvaillut ruunaa vähän araksi. Oikeastaan olin aika tyytyväinen löytööni, sillä se vaikutti mun taitotasolle oikein sopivalta ratsulta. Nellin kanssa kilpailin jo vaativaa, mutta tamma oli niin kokenut konkari ettei sen kanssa tuntunut oikein tapahtuvan kehitystä ratsastuksellisesti. Vaativan B:n tehtävät tuntuivat sille niin helpoilta, ettei se oikein tarjonnut minulle haastetta tehdessään liikkeet jo puolikkaan pyynnön jälkeen. Havahduin ajatuksistani, kun Maiju kysyi olinko Wiljon kanssa kohta valmis lähtöön.
"Joo oota, kiristän satulavyötä vielä."
"Me mennään tohon ulos jo", Maiju vastasi ja lähti taluttamaan mustaa oriaan tallin ovesta ulos. Maijun Ensiosta oli tullut aika kiva. Sen suoritustaso kisoissa oli vielä vähän epätasainen mutta hei, se olikin vasta kääntynyt kuusivuotiaaksi. Kotikentällä olin nähnyt Maijun leikittelevän sen kanssa jo baby-piaffilla ja muilla tempuilla. Uskoin vahvasti, että Ensiokin nousisi vielä Grand Prix -tasolle.

Irrotin Wiljon hoitopaikalta, jossa se oli ehtinyt seistä valmiiksi varustettuna jo hyvän tovin. Tallin ovesta ulos astuessa aurinko häikäisi hetkellisesti silmiä niin, ettei näkökentässä ollut muuta kuin valkoista. Oli ihanaa, kun oli kesä ja lämmin. Talutin Wiljon lähimmän kentän aidan viereen ja ponnistin alimman lankun päältä orini selkään. Wiljon satulassa tuntui samanaikaisesti niin kotoisalta ja turvalliselta mutta niin oudolta, kun en ollut sillä viime aikoina juurikaan ratsastanut. Maiju käveli Ension selässä kentällä ja Ension kaviot nostivat kentän pohjasta ilmaan hiekkapilven.
"Joko mennään?" se kysyi ja mä nyökkäsin.

Hevosten satulat narisivat käyntiaskelten tahdissa ja kevyt tuulenvire tuntui mukavalta käsivarsissa. Juuri tällaiselta kesäpäivän maaston pitikin tuntua.
"Kiva kun vähän tuulee, muuten olis aika tukalat oltavat", pohdin.
"Joo, eikä oo paarmoja", Maiju iloitsi.
Me käveltiin hetken matkaa rauhassa vieretysten tiellä, kun autoliikennettä ei näkynyt eikä kuulunut. Jatkoimme risteyksestä suoraan kohti Syvälampea ja otimme tiellä pienen pätkän raviakin. Wiljo oli oikein mainio vetohevonen, vaikka Ensio oli vähän väliä pyrkimässä takaa rinnalle ja ohi. Maiju joutui aika paljon toppuuttelemaan kuusivuotiastaan, että se pysyi turvallisen välimatkan päässä Wiljosta. Ennen Kuokkalan risteystä käännyttiin vasemmalle pellon reunaan ja siirrettiin hevoset käyntiin.

"Mikä fiilis jäi muuten Ahvenaan matkasta?" kysyin takanani ratsastavalta Maijulta viitaten viikon takaiseen kilpailumatkaan Åland Weekendissä.
"Siis vähän ristiriitaiset", Maiju huokaisi ja tiesin heti mistä se seuraavaksi valittaisi. "Tavallaan hyvä fiilis jäi, varsinkin Ension debyytistä vaativassa. Se meni olosuhteisiin nähden ihan kivasti. Mutta harmittaa kyllä tosi paljon se Velmerin rata."
Tiesin kyllä mitä Maiju tarkoitti. Viime kesän kilpailukausi oli mennyt Maijulta ja Velmeriltä niin uskomattoman hyvin, että jossain kilpailukauden jälkeisessä euforiassa Maiju oli päättänyt, että talven aikana Velmeri oppisi laukanvaihdot ja ratsukko voisi nostaa tasoaan helposta Aasta yhtä ylöspäin. Mutta Velmeripä ei sitten oppinutkaan vaihtoja ja se harmitti Maijua ihan hirveästi. Åland Weekendissä Velmerin helppo A oli muutenkin ihan farssi ja rikkoja tuli siellä täällä jättäen prosentit vain viiteenkymmeneenseitsemään. Ymmärrettävästi ystäväni oli tulokseen pettynyt, kun edelliskaudella Velmerin tulokset eivät samalla tasolla jääneet kertaakaan alle kuudenkymmenen neljän.
"Mutta mites seuraava Åland Weekend?" uskalsin varovaisesti udella Maijulta.
"Jos Velmeri ei siellä tee hyvää rataa, niin heitän kyllä hanskat tiskiin tän kauden osalta", Maiju tuhahti nyt jo pieni hymynkare huulillaan. "Ehdottomasti suurin toive on kyllä se, että Max ei vedä iltajuhlassa överiksi. En jaksa taas kisa-aamuna tehdä asioita sen puolesta kun äijä itse makaa krapulassa peiton alla."
Nauroin. Parempaa kuvausta Maxin kilpailumatkasta ei oikein voinut antaa. Mies oli vähän innostunut iltajuhlassa ja sillä meni Iltagaalan jatkoja juhliessa aamuun asti, vaikka startit olivat heti aamupäivästä. Lopulta Maiju oli joutunut letittämään ja varustamaan Alman Maxille valmiiksi ja ratsastaja itse oli päässyt sängystä ylös vasta kun oli ihan pakko mennä ensimmäisen luokan verryttelyyn.

Aika riensi jutustellessamme heinäkuun kilpailuista ja pian olimmekin saapuneet Syvälammen rantaan. Metsäpolku kulki aivan rantaviivan tuntumassa ja läheisten mökkien laitureilta kuului lasten kiljuntaa ja molskahduksia, kun lapset hyppivät laiturilta veteen. Wiljo ei reagoinut ääniin mitenkään, mutta Ensio jännittyi hetkeksi kuuntelemaan riemunkiljahduksia. Jatkoimme metsäpolkua pitkin takaisin Syvälammentielle ja edelleen kohti Jyrkkävuorta. Vaikka lämpötila oli reilusti hellelukemissa, en malttanut odottaa muutamaa reipasta laukkapätkää Jyrkkävuoren mäkisissä maastoissa.

"Hei nyt mennään!" huusin takanani tulevalle Maijulle, kun Jyrkkävuorelle vievä loiva ylämäki siinti edessä. Wiljokin alkoi vähän heräilemään helletokkurastaan ja otti muutaman sivuaskeleen. Annoin sille vähän ohjaa ja ori nykäisi itsensä valtavalla loikalla eteenpäin jatkaen sitten maa tömisten isoa laukkaa eteenpäin. Ensio tuli perässä minkä jaloistaan pääsi, mutta jäi Wiljosta silti jonkun verran jälkeen. Mäen päällä Wiljo hidasti itse raviin ja lopulta käyntiin, mutta Ensio olisi varmaan jatkanut laukkaa maailman tappiin asti ellei Maiju olisi saanut sitä pysähtymään Wiljon takamukseen.
"Huh kun tultiinkin kovaa", Maiju huohotti. "Wiljo ei edes näyttänyt menevän täysiä, se vaan otti ihan valtavan pitkiä askeleita", nainen jatkoi ja pyyhki silmäkulmastaan karanneen kyyneleen.
"Tultiin kyllä kovaa. Mullakin on ihan vedet silmissä", naurahdin.
Hengähdimme hetken ja jatkoimme sitten kohti seuraavaa jyrkempää mäkeä, jossa otettiin muutama laukkapätkä vielä ennen kuin käännyttiin takaisin kotiin. Wiljon hengitys tuntui vähän hengästyneeltä, mutta se jatkoi edelleen korvat hörössä tyytyväisenä eteenpäin. Kaulasta se oli jo ihan hionnut, varmaan satulan altakin eli kotipihassa tiedossa olisi raikastava suihku.

Koko matka kotiin päin mentiin käyntiä pitkin ohjin ja ihan rinnakkain. Oli kivaa, kun oli kaksi niin hyväkäytöksistä oria että niillä saattoi tällä tavalla lähteä samanaikaisesti maastoon. Kotiristeyksessä seuraamme liittyi tuttu ratsukko, kun Max ravasi Almallaan meidät kiinni. Se oli tulossa Rihtniemen kentälle ratsastamaan, oli oikein soittanut ja varmistanut saavansa kentän ja estekaluston yksityiskäyttöön tunniksi. Jutusteltiin Maxin kanssa niitä näitä ja odotetusti Maiju läksytti miestä jälleen kerran käytöksestä Ahvenanmaan reissulla.
"Anna sen jo olla", naurahdin. "Eiköhän läksyt oo opittu jo."
"Maxin kohdalla en usko tuohon hetkeäkään", Maiju sanoi sellaisella äänensävyllä, ettei vastaankaan ollut enää väittämistä.
Kotipihassa laskeuduin heti ensimmäisenä Wiljon satulasta ja kiinnitin orin tarhan aitaan kiinni. Vedin tallista hoitopaikalta vesiletkun ulos ja suihkutin Wiljon hiet pois saman tien kun sain varusteet sen päältä pois. Samalla vilkuilin kentälle, jossa Max kantoi estepuomeja ja tolppia paikalleen.
"Tarviitko apua?" kysyin siltä.
"En just nyt, mutta voisit kyllä kohta tulla nostamaan näitä esteitä kun ollaan lämmitelty ensin", Max huudahti takaisin ja mä näytin sille peukkua.

[Juulia]

3.11.2023, Spooky Gamesien aatto

Siinä ne nyt olivat siisteissä pinoissa, loimet, huovat ja pintelit. Sivelin päällimmäisen kurpitsakuvioidun loimen pintaa sormillani ja suoristin fleecekankaan muutamat rypyt. Olin niin innoissani upeista, varta vasten meidän halloweenkilpailuja varten valmistetuista palkintovarusteista, että teki mieli jättää muutaman luokan palkinnot jakamatta jotta omille hevosille riittäisi varmasti omat halloweenloimet. Haaveiluni keskeytti lähestyvä auton ääni, ja pian Maijun hopeinen Volvo ilmestyi näkyviin tallin takaa. Maiju heilautti kättään iloisesti jo auton ikkunan takaa ja kohta se huusi tervehdykset noustuaan ulos autosta.
"Mä tulin Equestrian Pron kautta, kävin hakemassa ne ruusukkeet!" Maiju intoili. "Vähän innostuin kun siellä oli kaikkea kivaa ja otin pari erikoisruusukettakin."
"Mihin me niitä tarvitaan?" kysyin.
"En tiedä, ne oli vaan täydellisesti kilpailuiden väriteemaan sopivat että oli pakko ostaa. Kato nyt miten näyttävä tää on!" Maiju heilutti valtavaa mustaoranssia ruusuketta käsissään.
"Onko ne kaikki tollasia?"
"Näitä on vaan kaks. Otin loput ihan perusruusukkeita, vaikka siellä olis ollut perusväreissä tällasia megaisojakin."
"No jaa, eiköhän me niille jotain käyttöä keksitä", sanoin ja kohautin hartioitani. Ruusukkeet olivat kyllä hienot, se oli myönnettävä, mutta että hankkia yllättäen kilpailuja edeltävänä päivänä erikoisruusukkeita, joista ei aiemmin oltu puhuttu mitään? Pelkkää hulluutta.

Maiju halusi väkisin vielä silittää ruusukkeet ojennukseen, vaikka minusta ne näyttivät todella siisteiltä. Mutta Maijussa olikin sellaista perfektionistin vikaa, josta saatoin itse vain haaveilla. Ruskeat hiukset hulmuten Maiju paineli verannan ovesta sisään taloon etsimään silitysrautaa ja minä jäin pihalle katsomaan että sinne se nyt meni, minun kotiini penkomaan minun kaappejani. Vaikka olin asunut täällä jo monta vuotta, oli minulla edelleen totuttelemista maalaiseen vieraskoreuden puutteeseen. Se, että taloihin saattoi vain marssia omin päin sisään soittamatta ovikelloa tuntui absurdilta ajatukselta.

Kun Maiju oli saanut ruusukkeet silitettyä ja minä keitettyä meille päiväkahvit, lähdettiin höyryävän lämpimien termosmukien ja kilpailupalkintojen kanssa kohti ravirataa, jossa viikonlopun kilpailut järjestettäisiin. Sauran kaupunginjohtaja oli ollut kilpailuista ja sen tuomasta ihmismäärästä niin innoissaan, että oli lupautunut henkilökohtaisesti huoltamaan ratsastuskentän kilpailukuntoon. Yllätys raviradalle saapuessa olikin suuri, kun vastassa oli urille painunut ja aavistuksen kohmeinen ratsastuskenttä.
"Tätä ei kyllä oo huollettu kuukausiin", tuumasin potkiessani kengän kärjellä kentän hiekkapintaa.
"Yöksi ja koko viikonlopuksi on onneksi luvattu useampaa lämpöastetta, että ei se ainakaan tuosta jäädy", Maiju lohdutti.
"Se saakelin Andersson saa kyllä kuulla kunniansa", puhisin. "Hoitaako se mitään muitakaan kaupungin asioita kunnolla, jos ei ehdi edes lanaamaan yhtä ratsastuskenttää. Sillä on ollut koko viikko aikaa."
Maiju oli kaivanut puhelimen taskustaan ja ennen kuin huomasinkaan, se oli ehtinyt soittaa Maxille ja pyytänyt tuomaan meille raviradalle varmuuden vuoksi suolaa, jolla saataisiin tarpeen vaatiessa elvytettyä ratsastuskentän pohja kuntoon. Ärsytti ja harmitti, ettei asia ollut vielä kunnossa. Meille oli tulossa viikonlopuksi kolme ja puolisataa kilpailustarttia ja osa kilpailijoista oli varmaan jo matkalla, tai ainakin karsinapaikkoja oli vuokrattu jo perjantain ja lauantain väliselle yölle. Tässä vaiheessa olisi ikävä lähteä soittelemaan kilpailijoita läpi, että me ei muuten kisatakaan koska kenttä on jäässä. Murehtiessani asiaa Maiju oli jo ryhtynyt tuumasta toimeen. Raviradan konehallista löytyneessä traktorissa oli kuin olikin polttoainetta ja sen perään löytyi sopivasti myös lana. Maiju istahti ratin taakse ja käänsi avaimesta, käynnisti traktorin ja lähti ohjaamaan sitä kohti kenttää. Nainen näytti peukkua traktorin ohjaamosta ja ryhtyi järjestelmällisesti lanaamaan valtavan kokoista ratsastuskenttää.

"Kato nyt, tästä tulee ihan hyvä", Maiju vakuutti lanausurakan jälkeen. Lana oli kuin olikin kääntänyt ja tasoittanut kentän pohjaa sen verran, että se tuntui jalan alla samanaikaisesti mukavan kuohkealta ja napakalta. "Ei tässä mitään suolaa tarvita, mutta kun se Max kerran on jo tulossa, niin se saa auttaa kouluaitojen kanssa", Maiju jatkoi. Lopulta saimme asennettua kahden pitkän kouluradan aidat kahdestaan paikalleen, kun Max vasta saapui paikalle.
"Te siis laitoitte mut ajamaan ihan turhaan tänne?" mies ihmetteli. "Olisitte voineet ensin lanata sen kentän ja panikoida vasta sitten."
"Toitpahan nyt varmuudeksi sitä suolaa, jos vaikka myöhemmin viikonloppuna tuleekin tarvetta", Maiju totesi hymyillen. Kuulin Maijun äänestä, että se pienesti nautti saatuaan käskyttää Maxia turhan takia.

"No mitä teiltä vielä puuttuu? Nyt kun oon täällä niin sama kai se on auttaa järjestelyissä", Max mietti.
"Esteet pitää hakea ratsastuskoululta, järjestellä tavarat kansliaan, tulostaa koululuokkien paperit ja hoitaa yöpyjille karsinoihin purut paikalleen", Maiju luetteli.
"Sun on varmaan parempi hoitaa se kanslia kuntoon", ehdotin. "Jos me haetaan Maxin kanssa ne esteet?"
Maiju ja Max suostuivat molemmat järjestelyyn. Ensi töiksemme nostimme palkinnot autosta raviradan toimistoon ja lähdimme takaisin Rihtniemeä kohti. Maiju sai jäädä sinne tulostelemaan tarvitsemiaan papereita ja lähteä sitten takaisin raviradalle hoitamaan tärkeitä asioita, kun me lähtisimme Maxin kanssa hakemaan trailerilla estepuomeja Sauran ratsastuskoululta. Ratsastuskoululaiset olivat pitäneet edellisviikonloppuna maalaustalkoot ja vanhat puomit olivat saaneet uudet, kiiltävät ja värikkäät maalipinnat. Raviradan oma estekalusto oli muutamaa hauskaa erikoisestettä lukuunottamatta niin lahonnutta, ettei niistä ollut mitään iloa, puhumattakaan kotikentän onnettomasta kahdeksan estetolpan ja kymmenen puomin estevalikoimasta.

Matka kylän läpi ratsastuskoululle sujui hiljaisissa merkeissä. Max ei tuntunut olevan puheliaalla tuulella, enkä viitsinyt yksinkään puhella. Ratsastuskoululla meitä odotti ihana, laaja estekalusto mitä herkullisemmissa väreissä. Muutamiin puomeihin oli jopa maalattu teeman mukaisesti kurpitsoja, haamuja ja hämähäkinseittejä. Perinteisen Sauran ratsastuskoulun oman lankkuesteen lisäksi saimme käsiimme myös kirkuvan oranssin porttiesteen, johon oli maalattu teksti Spooky Games, ja lisäksi taitava talkooväki oli askarrellut halloweenteemaisia johteita ja koristeita laitettavaksi esteiden alle. Kysyttyäni, mikä olisi sopiva korvaus esteiden lainasta ja millaista vaivanpalkkaa talkoolaisille pitäisi maksaa, kohautti ratsastuskouluyrittäjä Vaula olkiaan ja totesi, että ei maksa mitään, laita hyvä kiertämään. Lupasin tulla joku viikonloppu tekemään aamu- tai iltatallin tästä hyvästä ja Vaula vain nauroi sanoen, että olin tehnyt elämäni aikana jo ihan tarpeeksi ilmaista työtä hänen tiluksillaan. Nyt olisi hänen vuoro maksaa takaisin. Vaulan kanssa väittely tuntui turhalta, sillä topakan kuusikymppisen mieltä ei noin vain käännetty.

Traileri täyttyi estetarvikkeista nopeasti ja muutamat viimeiset johteet jouduimme pakkaamaan Maxin pakettiauton tavaratilaan.
"Meinaatteko tehdä montakin esterataa vierekkäin, tässähän on tarviketta vaikka millä mitalla", Max ihmetteli.
"Niihin isoimpiin luokkiin tulee paljon esteitä, kolmoissarjaa ja okseria ja sen sellaista mihin ehdottomasti tarvitaan nämä kaikki. Tarvittava määrä on laskettu ratamestarin piirroksen perusteella ja nää riittää just", kerroin.
Max kohautti olkiaan. En voinut käsittää, miten se saattoi ihmetellä estemäärää noin paljon, olihan se itsekin kilpaillut tällä kaudella isommissa kilpailuissa ja tiesi varsin hyvin, miten paljon esteitä yhtä rataa varten tarvittiin.
"Ja oliko raviradalla vielä lisää esteitä?" Max uteli käynnistettyään auton. Kliksautin turvavyön kiinni ja nyökkäsin.
"Joo on, se Sauran kaupungin logolla varustettu muuri ja sitten tolppia. Ne puupuomit on ihan lahoja enkä usko, että niistä on mihinkään. Ja sitä muuriakaan en kyllä laita esille, ellei Andersson kohta ala ilmestymään talkooavuksi."
Max naurahti mun tuohtuneisuudelle, vaikka Anderssonin poissaolo oli tarkoittanut sillekin ylimääräistä työtä.
"Se mies on kyllä kova puhumaan, mutta mitään ei saa ikinä aikaan. Huomenna se varmaan tulee kisapaikalle kehuskelemaan, miten kivat kilpailut sai aikaan", Max hymähti.

Ajoimme raviradalle kaupan kautta, kun hain buffettia varten viimeisiä tarvikkeita. Kahvia, maitoa, pillimehua ja suklaapatukoita. Lämmintä ruokaa varten olin saanut avun Kiiskenojan emännältä, joka oli luvannut keittää ison padallisen kanakeittoa tarjottavaksi. Oli uskomatonta, miten avulias ja yhteisöllinen tämä pieni kyläpahanen saattoikaan olla, kun kylällä kerrankin tapahtui, olivat asukkaat parijonossa osallistumassa ja tarjoamassa apuaan. Kaikki, paitsi kaupunginjohtaja Andersson.

Ja kuinka sopivasti sattuikaan, että heti kun oli ollut puhetta Anderssonin poissaolosta, patsasteli keskivartalolihava mies puku päällä raviradan katsomon edustalla saapuessamme raviradalle.
"Jaahas. Mitähän se nyt meinaa", Max ihmetteli ääneen.
"Kympistä vetoa, että se sanoo tulleensa tarkistamaan miten työmaalla sujuu", hihitin.
"Tohon mä en lähde", Max vastasi tietäen, että häviäisi vedon.
Max ajoi autonsa hitaasti tallipihalle, jossa pääsimme irrottamaan trailerin ja parkkeeraamaan sen mukavasti sivuun sellaiseen paikkaan, jossa se ei ollut tiellä mutta oli helposti saatavilla sunnuntaiaamuna. Maiju kurkisti tallin ovesta ja viittoi minut paikalle. Hyppäsin ulos pelkääjän paikalta, vaikka auto ei ollut edes pysähdyksissä ja kipitin pihan poikki raviradan suurimpaan talliin.
"Huomasitteko Anderssonin?" Maiju kysyi heti ensimmäisenä.
"Joo. Mitä se täällä tekee?" kysyin.
"Tuli kuulemma katsomaan, miten kilpailuvalmistelut sujuu. Sanoin sille, että sujuisi paremmin, jos olisi enemmän apukäsiä", Maiju kertoi.
"Mitä se siihen?"
"Tuumasi, että olisi pitänyt laittaa vapaaehtoishaku paikallislehteen. Uskomaton äijä, en tiedä miten voisi suoremmin vihjata että saisi tehdä muutakin kuin seistä kädet taskussa tossa keskellä pihaa."
"Tuntuu olevan sen tapa osallistua kaikkeen tekemättä yhtään mitään", huokaisin.

Pihalta kuului puheensorinaa, selvästi Anderssonin ja Maxin äänet. Ihan kaikesta en saanut selvää, mutta ennen Maxin ryntäämistä talliin kuului huuto, että sopii painua helvettiin siitä patsastelemasta jos ei meinaa olla kuin haitaksi. Sitten pamahti auton ovi kiinni ja kaupunginjohtajan mersu kaasutti horisonttiin.
"Käskitkö sä just kaupunginjohtajaa painumaan helvettiin?" kysyin Maxilta. Miehen kasvoilla oli vihainen ilme.
"Jotain sen suuntaista. Hitto että ottaa päähän sen käytös."
"Toivottavasti ei tuu sotkemaan koko kisaviikonloppua", Maiju toivoi.

[Juulia]

7.2.2024

Arki Rihtniemessä oli sujunut aivan tavallisissa merkeissä Spooky Gameseista asti, jos nyt unohdettiin se välikohtaus, jonka Maiju ja kaupunginjohtaja Andersson olivat kyläbaarin uudenvuodenjuhlissa aiheuttaneet. Maiju ajautui äänekkääseen sanaharkkaan Anderssonin kanssa, joka edelleen otti itselleen kaiken kunnian syksyn ratsastuskilpailuiden järjestämisestä, ja tilanne oli ajautunut siihen, että kaksikko oli huutanut kilpaa toisilleen navetan pihamaalla. Riidan lopputulos jäi vähän epäselväksi kummankin osapuolen vain jatkaessa toisen syyttelyä, ja pelkäsin, että tilanne eskaloituisi vielä uudemman kerran ja lupamme järjestää ratsastuskilpailuita Sauran raviradalla evättäisiin. Toistaiseksi tilanne vaikutti kuitenkin rauhalliselta, eikä Anderssonista ollut kuulunut vuodenvaihteen jälkeen yhtikäs mitään.

Ja sitten oli vielä sekin uutinen, kun Max oli ilmoittanut muuttavansa Rihtniemeen yläkerran toiseen vierashuoneeseen. Ei se mitään kysellyt, ilmoitti vain, että hän on irtisanonut kaupunkiasuntonsa vuokrasopimuksen ja muuttaisi minun nurkkiini siksi aikaa, kunnes hänen oma ikuisuusprojektiremonttinsa kyläkoululla valmistuisi asumiskelpoiseksi. En minä mitään kämppistä toivonut, mutta en tohtinut jättää hyvää ystävääni kodittomaksikaan, joten tammikuun viimeisenä lauantaina Max sitten kantoi matkalaukkunsa siniseen kammariin ja asettui taloksi. Elämää Rihtniemessä jatkettiin nyt kahden ihmisen voimin. Kaapohan oli tietysti tilanteesta erityisen innoissaan, koira kulki Maxin vanavedessä ihan joka paikkaan, olisi varmaan lähtenyt aamulla miehen mukaan töihinkin jos olisin päästänyt. Valma ei niin uudesta asukkaasta innostunut, se eleli tavallisia kissanpäiviään tuvan leivinuunin päällä eivätkä talon tapahtumat juuri kiinnostaneet sitä, kunhan lämpöinen ja rauhallinen loikoilupaikka löytyi.

Tänä aamuna Max oli lähtenyt tavalliseen tapaansa puoli kuuden maissa ruokkimaan ja tarhaamaan oman tallinsa hevoset, ja vähemmän yllättäen Kaapo oli taas lähdössä lempi-ihmisensä mukaan, kunnes se kääntyi ovella takaisin sisään hyytävästä pakkasilmasta. Yön aikana lämpötila oli laskenut liki kolmeenkymmeneen pakkasasteeseen. Istuin puoliunessa keittiön pöydän ääressä ja hörpin höyryävää kauramaidolla höystettyä kahvia. Kaapo oli asettunut aamu-unille tuvan leivinuunin eteen ja Valman oranssi häntä roikkui uunin päältä ja heilui laiskasti. Kyllä niiden kelpasi täällä sisällä lämpöisessä, mietin, ja hytisin jo ajatuksellekin, että kohta pitäisi mennä ulos kylmyyteen. Kaadoin viimeiset puoli kuppia kahvia kerralla kurkusta alas ja suuntasin eteiseen pukeutumaan; pyjaman päälle kiskottu pilkkihaalari ja kuomat ja paksu villamyssy saivat luvan riittää tähän hetkeen.

Ulko-oven takaa kasvoille iskeytyi toden totta kylmä viima, enkä ihmetellyt enää yhtään koirani äkkikäännöstä takaisin unille. Jos jotain hyvää tässä pakkaskelissä oli, niin ihanasti kenkien alla narskuva lumi. Siihen se sitten jäikin. Tallissa odotti kymmenkunta malttamattomana ruokiaan odottavaa hevosta, jotka halusivat jokainen tulla ruokituksi ensimmäisenä. Ja sitten ne piti vielä loimittaa. Tutun kaavan mukaan kiersin jakamassa hevosille niiden aamuruuat ja aloin sitten yksi kerrallaan nostella paksuja ja painavia toppaloimia hevosten selkään. Lyylikin, joka useimmiten ulkoili pitkän talvikarvansa kanssa loimetta, sai nyt lämpöisen vanuvuoratun toppaloimen ylleen. Puoli kahdeksaan mennessä jokainen hevonen oli loimi päällä tarhassaan mutustelemassa heinää, jonka kyytipojaksi kannoin ämpärikaupalla höyryävän kuumaa vettä. Tällä pakkasella vesi varmaankin jäätyisi niin nopeaan, että parin tunnin päästä saisi jo olla kantamassa lisää kiehuvan kuumaa vettä sulattamaan jäätyneet vesiastiat. Huokaisin, se siitä aktiivisesta paperitöiden täyteisestä aamupäivästä sitten. Kai se oli sama jäädä nyt suoraan tähän talliin hoitamaan kaikki päivän hommat valmiiksi, kun tänne saisi kuitenkin kohta juosta uudestaan.

Sisällä lämpöisessä tallissa pilkkihaalari osoittautui jokseenkin huonoksi vaatevaihtoehdoksi ja karsinoiden siivoamisen jälkeen tunsin, kuinka hiki valui vanoina pitkin selkää. Mutta kaikki tallityöt oli nyt tehty, karsinat siivottu, iltaväkkärit mitattu, päiväheinät annosteltu. Mietin hetken, lähtisinkö ratsastamaan, varmaan pilkkihaalarissa tarkenisi tehdä lyhyen aamulenkin järven jäällä. Nappasin naulasta ylimääräiset ohjat mukaan ja arvoin hetken, vaihtaisinko lämpöisen villamyssyn kypärään, enkä sitten vaihtanut, vaikka olisi varmaankin kannattanut. Luotin siihen etten putoaisi tai jos putoaisin, nakkaisi Pupu minut johonkin pehmoiseen hankeen eikä kivikovaksi jäätyneelle tielle. Pupu oli tuttuun tapaan korvat hörössä vastassa tarhassa. Kiinnitin ohjat Pupun riimuun ja talutin sen ulos tarhasta kentän laidalle, jossa kiipesin jakkaralta tamman selkään. Toppahaalari tuntui liukkaalta Pupun liukaspintaista loimea vasten, mutta ehkäpä tämä varustus nyt ajaisi asiansa. Rantaan johtavaa tietä ei oltu aurattu, mutta siinä kulki mukava polku jota pitkin ohjasin Pupun kohti rantaa. Rantasaunan huurteinen seinä ja luminen katto pilkottivat näkökentässä jo kaukaa, ja järven toiselta laidalta puitten takaa pilkotti nousemassa oleva aurinko, joka värjäsi sinertävää taivasta kauniisti lämpimän sävyihin.

Polku loppui rantasaunan terassille ja siitä eteenpäin Pupu joutui harppomaan polvensyvyisessä hangessa järven jäällä. Hanki oli mukavan puuterista ja mietin, että pitäisikö täällä käydä vähän reippaammassa askellajissa harrastamassa hankitreeniä, kunhan pakkaset vähän lauhtuisivat. Pureva pakkanen pisteli ikävästi poskia, enkä viitsinyt ratsastaa kauhean isoakaan lenkkiä ennen kuin oli jo käännyttävä takaisin kotiin. Pupu toimi onneksi ajatuksen lailla pelkällä riimullakin ja se lähti seuraamaan jälkiämme kohti rantaa ja sitä kautta takaisin kohti tallia. Tallin pihassa seisoi Maijun hopeinen volvo ja sen nähdessäni liu’uin äkkiä alas Pupun selästä. Tulisi vain sanomista, jos Maiju näkisi minut ratsastamassa ilman kypärää. Ystäväni talutti Ensiota kentälle ja vilkutti iloisesti minut ja Pupun huomattuaan.
"Olitko sä ratsastamassa?" se kysyi.
"E-en…." vastasin, mutta en kyllä omasta mielestänikään kovin vakuuttavasti.
Maiju katsoi minua toinen kulma kurtussa, valehteluni ei mennyt sille yhtään läpi.
"Ens kerralla, kun ratsastat ilman kypärää niin opettele edes valehtelemaan", Maiju naurahti lopulta ja pyöräytti liinan päässä olevan mustan orinsa näppärästi ympyrälle.
"Ei oo hyvästä tuommonen, kypärättä ratsastaminen siis, mutta menköön nyt tän kerran läpi sormien kun täällä on niin helkutin kylmä!" Maiju parahti jatkoksi.
"Meinasin eilen ehdottaa että pidetäänkö kunnon koulutreenit mutta ei tässä pakkasessa", kerroin.
"Juu ei, katsotaan sitä sitten myöhemmin. Voisit kyllä joku aamu ajella hevosten kanssa ratsastuskoululle niin päästäisiin kunnolla ratsastamaan", Maiju ehdotti ja nyökkäsin. Kuulosti ihan hyvältä idealta, vaikka tuollaiseen reissuun menisikin puoli päivää. Noh, kai niitä töitä ehtisi tehdä myöhemminkin.

Palautin Pupun takaisin tarhaan ja se lähti päättäväisesti tarpomaan kohti heinähäkkiä, jossa Nelli mussutti tyytyväisenä kummankin hevosen ruokia.
"Tuutko kahville kun oot valmis sen kanssa?" kysyin Maijulta kävellessäni kentän ohi kohti taloa.
"En mä, pitää mennä Kanervomäelle pitämään valmennuksia", Maiju vastasi. Sanoin sille heipat ja kopistelin lumisia kenkiä verannan ulkoportaisiin ennen sisään astumista. Tuntui hyvältä päästä takaisin lämpöiseen, kunnes sitten pilkkihaalarin riisuttuani muistin, että ne tarhojen vesiastiat jäi sitten kuitenkin täyttämättä. Että ei muuta kuin takaisin ulos.

[Juulia]

8.6.2024

Koko kevään olin juossut pää kolmantena jalkana paikasta toiseen, eikä lähitulevaisuudessakaan näkynyt vielä sellaista hetkeä, että olisi ehtinyt asettua hetkeksi paikalleen. Hevosten kanssa oli tapahtunut kaikenlaista. Lyyli oli osoittautunut ihan vahingossa todella hyväksi ja innokkaaksi esteratsuksi ja olin ravannut Henni-Lotan ja tämän tamman Noten kanssa maneesilla hyppäämässä lähes viikottain, kunnes omaa kenttää peittävä lumi- ja jääkerros oli sulanut ja siinäkin pääsi harrastamaan hyppäämistä. Innokkaan esteratsastajan muuttaminen samaan talliin oli tuonut mukanaan muutoksia silläkin saralla, että ne esteet tosiaan olivat kentällä käyttövalmiina useammin kuin mitä ne olivat kentän laidalla säilytyksessä. Ei meidän estevarastosta mitään hurjan monimutkaisia ratoja saanut aikaiseksi, mutta esteiden sopivalla asettelulla niitä saattoi hypätä useammasta suunnasta ja aikaan sai kivojakin tehtäviä. Olin itse innostunut hyppäämään Lyylin lisäksi myös Dantella, joka ylitti pieniä esteitä kerta kerralta itsevarmemmin, vaikka ei siitä mitään esteratojen seuraavaa tähteä ollut odotettavissa. Vähän myös houkutteli kysyä Henni-Lotalta, olisiko sitä kiinnostanut hypätä myös minun hevosillani, mutta se vaikutti kevään mittaan olevan niin koulukiireiden keskellä, etten tohtinut rasittaa ylimääräisellä tekemisellä. Mutta ehkä nyt kesällä meillä olisi aikaa katsoa mitä kouluratsuni tuumivat hyppäämisestä.

Kevään edetessä ylimääräisen ihmisen asuminen talossa alkoi tuntua raskaalta ja aloin utelemaan Maxilta toistuvasti, missä vaiheessa kyläkoulun remontti oli ja joko se olisi pian muuttokunnossa. Työmaalla vierähti viikottain tovi jos toinenkin, mutta edistymistä ei ollut minun nähdäkseni havaittavissa. Max suivaantui jatkuvasta kyselystä sen verran, että se tyhjensi kalenteriin toukokuulle kaksi viikkoa lomaa. Sinä aikana se vietti remonttikohteessaan aamusta iltaan ja remontoi niin vimmatusti, että vasaran pauke kantautui Rihtniemeen asti. Putkimieskin kävi laittamassa kellarin saunaosaston kuntoon ja tytöt tallilla olivat onnensa kukkuloilla, kun saivat viimein vaihtaa ulkohuussin ihka oikeaan sisävessaan. Katriina liimasi vessan oveen soman 'Naisten wc' -kyltin niin tujulla liimalla, ettei Max saanut repäistyä sitä irti.

Kesäkuun alussa Max viimeinkin pääsi muuttamaan taloonsa ja asuin taas yksin. Tunnelma kotona oli seesteinen ja rauhallinen, keittiö oli siisti ja sinisestä kammarista ei kuulunut kuorsausta pitkin yötä. Arjesta oli tullut taas tylsää ja ennalta arvattavaa. Jotain piti keksiä. Se jokin oli sitten lopulta tarjota jollekin takaisin Suomeen muuttavalle Mikaelille ja sen hevoselle kotia. Ilmoituksessa oli parivaljakosta kivannäköinen kuva, hevosella oli pitkä harja ja se oli musta, ehkä joku lämminverinen, ja sen omistaja näytti iloiselta ja siltä, että se muistaisi maksaa tallivuokran ajallaan. Viestittelimme muutaman viestin verran ja sovimme, että Mikael tulisi hevosensa kanssa Rihtniemeen. Jäi vähän epäselväksi, että milloin, mutta kai sekin selviäisi viimeistään sitten kun hevonen olisi pihassa.

Kerroin innoissani Maijulle uusista asukkaista eikä se näyttänyt ollenkaan innostuneelta.
"Mietitkö sä tätä nyt ihan loppuun asti? Miksi se tulee maailman toiselta puolelta tänne? Entä jos se on etsintäkuulutettu ja tulee tänne piiloon virkavaltaa?"
"Se näytti ihan asialliselle siinä kuvassa", puolustin. Maijun sanat kimpoilivat kuitenkin päässäni. Miksi kukaan haluaisi tulla jostain Amerikasta tänne? Mitä tällä kyläpahasella oli tarjota? Mitä jos se olikin saanut häädön edellisestä paikasta, jos se olikin hirveän hankala persoona? Tähän asti olin nähnyt asiasta vain positiivisen laidan ja Maijun ajatukset johdattelivat ajatuksenkulkua ihan väärään suuntaan.
Pudistin päätäni. Ei. Kyllä tämä oli hyvä ajatus.

[Juulia]

8.9.2024, Solgården Slottin avajaiskilpailut

"En tule Ruotsiin enää ikinä", parahdin istahtaessani lauantai-iltana majoituspaikkamme sohvalle. "Pitikö taas lähteä näin kauas häviämään, kun kotonakin voi ratsastaa huonosti."
"Ei aina voi voittaa", Maiju yritti lohduttaa.
"Mutta kun mä en ikinä voita yhtään mitään!"
Koko päivän turhautuminen purkautui ulos kerralla. Nellikin, jonka kanssa alkukausi oli sujunut ihan hyvin ja oltiin sijoituttukin paristi, sijoittui tänään aivan luokkansa häntäpäähän. Koko kausi oli sujunut niin laskusuhdanteisesti, että aloin katua vanhan hevosen kuljettamista kilpailuihin. Kesäkuun jälkeen Nelli ei ollut startannutkaan, koska minua harmitti niin paljon kaikki. Halusin kuitenkin ottaa sen vielä mukaan yksiin kisoihin ennen lokakuun Spooky Gamesia, joka saisi jäädä tamman viimeiseksi esiintymiseksi kilpailuareenoilla.
"Ensi kisoissa menee paremmin", Maiju sanoi katseltuaan aikansa murjottamistani.
"Pakko mennä, kun ei huonomminkaan voi enää sujua."
"Lopeta jo tollaset puheet. Vilppuhan teki hyvän radan tänään."
"No joo, mutta ei sitä lasketa. Sen kanssa tulokset on niin epätasaisia. Viime kisoissakin oltiin viimeisiä", huokaisin.
"Anna sille aikaa, se on vasta nuori ja ootte kisannu yhdessä vasta tän kauden."
"Myyn sen."
"Etkä myy. Kisaat ainakin vielä yhden kauden sillä."
"Enkä."
"Kisaatpas." Maiju laittoi kädet puuskaan ja puristi huulensa yhteen yhdeksi viivaksi. Se tarkoitti, että enää ei kannattanut sanoa vastaan. Maiju saattoi kyllä olla oikeassa. Ensi kaudella saisin keskittyä täysillä Vilpun kanssa treenaamiseen, kun Nelli jäisi pois kuvioista, ja ehkä tilanne sitten voisi olla toinen. Ja jos ei olisi, hevosen voisi aina myydä ja ostaa tilalle uuden Danten kaltaisen hevosen, sellaisen, jonka kanssa radalla oli hirveän kivaa silloinkin kun kaikki meni huonosti.

Illan alakuloisesta tunnelmasta ei enää sunnuntaiaamuna ollut tietoakaan. Maiju aloitti aamunsa letittämällä Alman harjan siisteille sykeröille. Se teki niin aina, kun oltiin kaikki kolme yhdessä kisoissa. Max ei koskaan itse letittänyt hevosensa harjaa ja oli sitä mieltä, että ei estehevosten harjoja tarvinnut letittää. Maijun mielestä tarvitsi. Tummanruskea Alma nyhti heinää verkosta ja seisoi kiltisti puunattavana. Max nojaili karsinan ovenkarmiin ja siemaili kahvia take away -mukista. Minun kahvini oli niin kitkerän makuista, että olin heittänyt sen muutaman hörpyn jälkeen roskikseen.

Vilkaisin kelloa, ja huomautin, että metrikympin radankävely alkoi ihan justiinsa ja että meidän pitäisi kiirehtiä sinne. Maiju heilautti karsinasta kättään hyvästeiksi ja jäi mielellään hoitamaan letittämisen rauhassa yksin loppuun. Solgården Slottin ratsastuskenttä näytti tänään ilman sinne kasattuja kouluaitoja vielä eilistäkin suuremmalta. Kentälle asetettujen esteiden värit sointuivat kivasti kentän laidalla oleviin istutuksiin. Kaikki sopi toisiinsa ja oli selvästi tarkkaan harkittua. Metrikymppi oli aamun ensimmäinen virallinen kilpailuluokka, mutta katsomot ja kilpailualueen ympäristö suorastaan kuhisi ihmispaljoudesta. Radankävelyssäkin oli runsaasti porukkaa, mutta saimme Maxin kanssa kävellä radan suhteellisen rauhassa ja välissä pysähtyä miettimään kaarteiden ratsastamista ilman, että aiheutimme välitöntä ketjukolaria.
"Tää on aika simppeli rata", tuumasin.
"Joo. Helppoja teitä ja paljon tilaa täällä esteiden välissä, kun kenttä on niin iso", Max analysoi. "Uusinnassa on muutama kohta, jossa voi vähän oikaistakin, jos sinne asti päästään."
"Kyllä te pääsette", vakuuttelin.
Max oli päättänyt laskea tasoa pykälällä ja palata metrikolmenkympin radoille vasta sitten, kun tunsi oikeasti olevansa valmis siihen korkeuteen. Kuulemma alun perin tasoa oli nostettu liian nopeaan ja se kostautui huonoilla tuloksilla. En ihan päässyt ajatukseen kiinni, sillä olihan esimerkiksi heinäkuinen Power Jump mennyt ratsukolla tasoon nähden ihan älyttömän hyvin. Vaikka enhän minä tiennyt, millaiselta senkokoisten ratojen ratsastaminen tuntui.

Maiju oli ehtinyt jo satuloidakin Alman, kun pääsimme radankävelystä takaisin talliin. Se pyyhki vielä baby oililla Alman turvan ja silmänympärykset ja suihkautti hevoseen kunnon pilven showsheeniä niin, että Alma oli takuulla päivän kiiltävin kilpuri. Max pudisti päätään, mutta kyllä senkin kasvoilla näkyi häivähdys ylpeyttä siitä, että oma hevonen oli kerrankin hienon ja edustavan näköisenä lähdössä radalle. Max veti kypärän päähän ja lähti taluttamaan Almaa ulos. Heti tallin oven lähettyviltä löytyi jakkara selkäännousua varten ja pian ratsukko olikin jo hyvää vauhtia matkalla verryttelykentälle. Olin heti aamusta kävelyttänyt Almaa pitkin Solgården Slottin kartanon puutarhaa ja Max piti nyt alkukävelyt melko lyhyenä. Se pyysi Alman raviin ja lähti puolipitkillä ohjilla ja aavistuksen etukenoisella istunnalla tekemään kentällä erilaisia ympyröitä ja kaarteita. Nojasin Maijun vierellä verryttelykentän aitaan ja katsoin, miten Maiju katsoi paheksuen verryttelevien esteratsastajien menoa. Sille oli joka kerta kamala kulttuurishokki, että kaikki esteratsastajat eivät istuneetkaan satulassa yhtä tikkusuorana kuin Maiju itse. Eivät kaikki kouluratsastajatkaan istuneet satulassa kuten Maiju, joka näytti ratsastaessaan epäilyttävän paljon talikon varren nielaisseelta.

Max otti vielä muutaman verryttelyhypyn ja minä asettelin sille verryttelyesteiden puomeja sopiville korkeuksille. Juuri ennen radalle lähtöä se hyppäsi viimeisen ratakorkeudella olevan okserin ja ohjasi sitten Alman kohti kilpailuareenaa. Edellinen ratsukko teki juuri hyvännäköistä suoritusta. Vilkuilin vähän väliä tulostaululle, jossa näkyi jo pitkä lista puhtaan tai yhden pudotuksen suorituksia tehneitä ratsukoita. Uusintaradoilla oli tehty useampi nopea nolla ja sijoittuakseen Maxin täytyi sekä ratsastaa virheettömästi että nopeasti. Helpommin sanottu kuin tehty.
Uskalsin hädin tuskin hengittää, kun kello kilahti lähtömerkiksi ja Max kaartoi yhden laukkaympyrän kautta ensimmäiselle esteelle. Alma ylitti tämän korkuiset esteet helpon näköisesti ja Max ratsasti hyvin rauhallisesti. Teki mieli huutaa, että vauhtia, mutta en sitten viitsinyt. Perusrata meni puhtaasti ja ratsukko jatkoi heti perään ratsastettavaan uusintaan. Nyt täytyi ottaa niitä riskejä ja lisätä vauhtia, jos meinasi pärjätä. Max ei lähtenyt mukaan siihen holtittomaan kaahaamiseen, mitä uusinnoissa joskus näki, vaan se ratsasti etukäteen harkitut lyhyet tiet aavistuksen perusrataa reippaammassa tempossa. Alma ei ollut mikään reipas hevonen noin muutenkaan, mutta tuplanollaan päättynyt lopputulos oli kuitenkin seminopea ja oikeutti toiseen sijaan.

Palkintojenjaossa Max hymyili leveästi ja taputti Almaa kaulalle, kun luokan päätuomari kävi onnittelemassa sijoituksesta ja asettamassa Alman suitsiin komean sinisen ruusukkeen. Kunniakierroksen ratsukko laukkasi läpi hyvin hallitusti ja tässä vaiheessa näytti jo siltä, että Maxin keskittyminen oli täysin siirtynyt seuraavaan luokkaan. Siitä ei sitten jäänytkään mitään kivaa kerrottavaa tai ruusuketta kotiinviemisiksi.