RIDE OR DIE
3. maaliskuuta 2024
Mä en ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka suhtautuvat hevosiin pelkkinä harrastusvälineinä. Mun ensimmäinen ikioma ponini, shettisristeytys Kisse, oli mulle kaikki kaikessa aina siitä päivästä lähtien, kun mä sen silloin vaahtosammuttimen kokoisena 6-vuotiaana sain. Kisse oli poni, joka opetti mulle paljon ratsastamisesta ja hevosten hoitamisesta. Ja ihan vain elämästä. Se opetti mulle enemmän kuin yksikään muu hevonen on koskaan opettanut.
Teini-iän kynnyksellä mä aloin kasvaa Kisselle liian isoksi. Ennen kuin huomasinkaan, mä olin jo auttamatta omalle ponilleni liian pitkä ratsastaja. Se, jos mikä oli iso kolaus 13-vuotiaalle minälleni, joka paini jo valmiiksi suuren tunnemyräkän keskellä teini-iän kuohuissa. Mutta vaikka mulla on aina ollut kunnianhimoa kehittyä ratsastajana, en mä silti olisi luopunut Kissestä mistään hinnasta, vaikka en voinut ratsastaa sillä enää.
Sinä syksynä mä ja äiti riideltiin lähes joka ilta. Kisse olisi äidin mukaan ollut loistava ensiponi 8-vuotiaalle serkkutytölle, mutta minähän en noin vain perheenjäsenestäni luopunut. Vastaukseksi siihen äiti jaksoi toitottaa, että mun kova kiintymykseni hevosiin koituisi vielä joku päivä kohtalokseni, jos aikoisin kilparatsastajaksi.
Pitkän taivuttelun jälkeen äiti alkoi kuitenkin myöntyä tahtooni. Teimme sopimuksen, jonka mukaan serkkutyttö sai ratsastaa Kisseä pari kertaa viikossa ja mä puolestani liikutin poniani maastakäsin. Samaan aikaan sain toisen ponini, new forest-tamma Toven, joka puolestaan opetti mulle esteratsastuksen salat. Sen kanssa mä pääsin hyppäämään ihan oikeita esteitä valmennuksissa ja seuran pikkukisoissa.
Ne olivat niitä rikkaan perheen etuja, joista mä olen saanut nauttia aina polvenkorkuisesta asti.
Ja joojoo, tiedetään — olen syntynyt kultalusikka suussa. Ainakin puoliksi.
Kissestä ja Tovesta luopuminen oli mulle kova pala. Tosi kova. Ensin lähti Kisse, jolla alkoi ikä painaa — olihan se jo 26-vuotias. Tove puolestaan menehtyi yhtenä kohtalokkaana kevätiltana ähkyyn, kun se oli juuri täyttänyt 19 vuotta.
Sitä seurasivat kuukaudet, joiden aikana mulla ei ollut minkäänlaista kiinnostusta edes ajatella uuden hevosen hankkimista. Omien rakkaiden ponien menettäminen sai mut kyseenalaistamaan lapsuudenhaavettani kilparatsastajuudesta. Siksi mä aluksi lähinnä pyörittelin silmiäni, kun isä alkoi puhua tuttujen hevoskasvattajien myytävistä puoliverisistä. Pikkuhiljaa se alkoi esitellä mulle kuvia milloin mistäkin hyväsukuisesta puoliveriruunasta ja ajan myötä se sai mut lähtemään aina välillä mukaansa katselemaan ja koeratsastamaan erilaisia kilpahevosen alkuja.
Isän kanssa hevosen etsintä oli mukavan mutkatonta. Se tiesi tasan tarkkaan, millainen ratsastaja olin — se tunsi kaikki vahvimmat ja heikoimmat puoleni. Isälle hevoshistoriani oli tuttu kauttaaltaan ja se tiesi, millaisia mieltymyksiä mulla oli hevosten suhteen. Lisäksi sillä oli itsellään kymmenien vuosien hevoskokemus, jonka aikana se oli kerennyt käsitellä ja ratsastaa jos jonkinmoisia hevosia. Isän olikin hiljalleen helppo muodostaa aika tarkkakin visio siitä, millainen hevonen mulle sopisi. Se puhui usein nuoresta ja hyväsukuisesta puoliverisesta — ehkä ruunasta — joka olisi luonteeltaan tasainen, mutta kuitenkin sen verran kapasiteekas, että pääsisin nostamaan sen kanssa omaa tasoani.
Noh, ainakin osa isän kriteereistä täyttyi sinä päivänä, kun mä koin mun elokuvamomenttini. Nuori ja hyväsukuinen. Olihan se puoliverinen ja kapasiteekaskin. Tasaisesta luonteesta ei kuitenkaan voinut puhua edes samana päivänä.
Näin jälkeenpäin ajatellen melkein naurattaa muistella sitä hetkeä, kun mä näin ensimmäistä kertaa Noten. Se oli kuin suoraan jostain kliseisestä romanttisesta paskakomediasta, jonka jokaisen juonenkäänteen osasi arvata jo esittelytekstin luettuaan. Rakkautta ensisilmäyksellä. Salamarakkautta. Ja kaikkea muutakin ällösiirappisten tunteiden ilotulitusta.
Isä oli arvatenkin huomannut ilmeeni, joka oli kirkastunut kaikkien niiden jo esiteltyjen hevosten jälkeen Kastanjeholmin kasvattipäivillä. Ei sillä, etteivätkö kaikki tilan hevoset olisi olleet upeita — olisin enemmän kuin mielelläni ottanut niistä omakseni jokaisen, jos olisin saanut. Kiiltäväkarvaisessa ruunikossa oli vain ollut jotain tosi spesiaalia.
"Kulta, me etsitään tasaista hevosta. Sellaista, joka alkaa olla valmis kisaradoille. Tuon tamman kanssa sulla menisi vähintäänkin vuosi, että löytäisit sen kanssa edes yhteisen sävelen", isä oli yrittänyt takoa järkeä päähäni, mutta mä kuuntelin sitä vain puolella korvalla. Katseeni oli jo nauliintunut maneesissa laukkaavaan tammaan.
”Una Nochella on aika paljon mielipiteitä, vahvojakin sellaisia — ollaan meinaan oltu napit vastakkain aika moneen otteeseen”, Jaro Santaharjun sanat olivat sen sijaan hunajaa korvilleni. Isä puolestaan höristi korviaan lähinnä siinä vaiheessa, kun ruunikon estesatulassa istuva Santaharju laukoi suustaan useamman aika vakuuttavan esteratsun nimen, joita Notella oli suku pullollaan.
Vaikka koeratsastuksesta sovittiin vasta myöhemmin, mä tiesin tehneeni päätökseni jo siinä hetkessä, kun Notte asteli maneesiin. Se olisi tuo ruunikko tamma tai ei mitään.
Ride or die.